Arvoiset sotiemme veteraanit, kunniavieraat ja Itsenäisyyspäivän juhlaan osallistujat!
” Te ette ole tahtoneet sotaa, te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä.”

”Meillä on ylpeä tietoisuus siitä, että meillä on historiallinen tehtävä, jonka me edelleen täytämme: länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintömme.”

Ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin päiväkäskystä 14.3.1940 rauhan solmimisen päivänä.

Arvoisat juhlavieraat!

Hieman yli 77 vuotta on kulunut talvisodan syttymisestä. Päivänä, jolloin kansan piti yhdistyä ja koota voimansa yhteistä vihollista vastaan. 30.11.1939 lähdettiin sotaan ylivoimaista vihollista vastaan valmistautumatta, kouluttautumatta, vähäisillä aseilla ja puutteellisilla varusteilla. Talvisota käytiin äärettömän kovissa ja ankarissa olosuhteissa, josta selviytymistä voi vain ihmetellä, kun huomioidaan sen aikaiset varusteet ja resurssit. Mutta miehillä ja naisilla oli jotain suurempaa. Heillä oli tahtotila, oli suomalainen sisu, oli selviydyttävä vaihtoehtojen puuttuessa.

Olemme tänään kokoontuneet juhlistamaan Suomen yhdeksättäkymmenettäyhdeksää itsenäisyyspäivää, juhlavuoden aattovuotena, tänne Jokioisten kunnan ja seurakunnan yhteiseen tilaisuuteen. Ensi vuonna itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Kyse on suuresta juhlavuodesta, jota kunnioitetaan ja juhlitaan monin eri tavoin vuoden aikana.

Tulemme viettämään Suomessa itsenäisyyden juhlavuotta tilanteessa, jossa juhlahumuun sekoittuu yhteiskunnallista huolta ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Toisin kuin vuonna 1918, jolloin yhteiskunnallinen kriisi jakoi Suomen kahtia punaisiin ja valkoisiin sisällissodan johdosta tai toisin kuin 1939, jolloin talvisota syttyi. Noina historian vuosina valmistauduttiin taisteluihin ensiksi omia vastaan ja toiseksi sotaan yhteistä vihollista vastaan. Aika on eri, mutta historia näyttäisi toistavan itseään ja tuovan sekaan sen modernimmat muodot. Kansan kahtiajakautuminen voimistuu, hyväosaisuus koetaan jakautuvan epätasa-arvoisesti, vihapuheet ja toisten kunnioittamattomuus, piittaamattomuus ja kovenevat asenteet näkyvät ihmisten jokapäiväisessä keskusteluissa ja sosiaalisessa mediassa. Poliittiset intressit jakautuvat kriisien keskellä, jossa myös median puolueetonta tiedottamista ja vaikuttamista on kyseenalaistettu. Ympärillä kuohuu ja Eurooppa elää epävakaista aikaa. Venäjän ja Yhdysvaltojen tapahtumat luovat epävarmuutta ja tulevaisuus on vaikeasti ennustettavaa kaiken hektisyyden keskellä. On ongelmia, joiden ratkaisut repivät ja mielipiteet oikeista tavoista toimia muun muassa talouden, vapaan liikkuvuuden, työttömyyden, turvapaikanhakijoiden ja hyvinvoinnin suhteen kiristävät kansan ja päättäjien välejä.

”Demokratian peruspilarit heiluvat”, sanoo tuore taloustieteen Nobelin saaja Bengt Holmström. Ja tarkoittaa sillä, että poliitikkoihin ei enää luoteta ja sosiaalisen median kautta pyritään vaikuttamaan politiikkaan, jota voidaan pitää jopa hyökkäyksenä edustuksellista demokratiaa vastaan. ”Tämä on epämiellyttävän saman näköistä kuin sata vuotta sitten, Holmström jatkaa.”  ”Suomi on järjestäytynyt yhteiskunta, joka perustuu edustukselliseen demokratiaan kansanedustajiensa kautta. Nyt politiikkojen syyniin joutuminen on jo epäterveellisellä tasolla. Kansanedustajat halutaan ohittaa, halutaan vahvoja johtajia.”

Historiassa olemme saaneet kuulla ja lukea kriiseihin, epävakauteen ja sotiin johtaneista syistä. Olemmeko unohtaneet historian? Emmekö ole niistä mitään oppineet?

Hyvät kuulijat!

Historian muisti on aika, joka on kahden-kolmen sukupolven muisti. Ajanjakso kestää sukupolvet, joiden jälkeen seuraavilla ei enää ole henkilökohtaisia siteitä sotiin Suomen itsenäisyydestä. Kokemukset ovat luetun, kuullun ja ymmärretyn varassa. Historiaa ei tunneta tai sitä ei muisteta.

Oma äidinisäni joutui nuorena miehenä sotaan, ja toiseen ja kolmanteen. Hän kävi läpi talvi-, jatko- ja Lapin sodan. Äidinäiti menetti sodalle kolme veljeä ja talon kaikki hevoset. Mummoni tehtäväksi jäi huolehtiminen nuoresta omasta perheestä karjoineen, jonka lisäksi kotitila vaati osallistumista. Osansa vaati myös valtio, jonne oli toimitettava puuhalkoja sodan ajan tarpeiksi. Juuri muuta en tiedäkään, ei myöskään äitini. Tapahtumat ja sodan kauheudet jäivät sotaveteraanien omiin keskinäisiin keskusteluihin, niitä ei avattu muille. Sodasta ei puhuttu niille, jotka sitä eivät ole olleet henkilökohtaisesti rintamalla kokeneet. Sisaruksista vanhimmat, sodan aikana ja jälkeen syntyneet lapset kuulivat niistä vain oven raoista. Sodasta ei puhuttu äitini kotona, mutta ei myöskään minun lapsuudessani ollessani mummolassa, vaikka olisin siitä ollut kiinnostunut. ”Lukekaa ja opiskelkaa niin, ettei koskaan enää tarvitse sotia. Venäjänkieli on hyvä valinta”, oli ukkini vastaus.

Mutta ne kokemukset ja tunteet, joita sota oli jättänyt äidinisääni ja äidinäitiini näkyivät ja tuntuivat. Päällimmäisenä oli etäisyys. Omalla tavalla myös haikeus. Ukki eli maailmassa, johon muut eivät päässeet. Maailma, jonka hän vain perheessä tiesi. Ihmissuhteista puuttui läheisyys ja kyky empatiaan. Vaikka ukki oli läsnä ja teki asioita kanssamme, seurasi sodan historia mukana; kuten tavoissa ruokapöydässä, joissa ruuan kanssa ei nirsoiltu, vanhempien kunnioittamisessa, joille ei saanut sanoa vastaan. Työhön piti osallistua, itsenäisyyttä kunnioittaa ja yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen osallistua. Tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni sodan vaikutuksista, joka sai minut myös myöhemmin lähtemään vapaaehtoiseksi maanpuolustajaksi varusmiespalvelukseen Suomen armeijaan.

Kokemukset siis muuttuvat. Sukupolven lapset, jotka syntyivät sodan melskeissä tai rauhan ajan kynnyksellä, jolloin kotiin saapuivat sodan runtelemat, trauma- tai invalidisoituneet isät ja veljet; väsyneet äidit;  noin 30 000 leskeä ja 55  000 orpoa ovat kokeneet paljon jännitteitä, jotka ovat jättäneet useaan ihmiseen paljon henkisiä vammoja ja arpia. Sukupolven lapset, jotka kasvoivat maailmaan, jossa piti selviytyä. He saivat perinnöksi itsenäisen Suomen. Murehtimaan ei voinut jäädä. Työhön oli noustava, alkoi yhteiskunnan rakentaminen, perustan, jolla tänä päivänä seisomme.

Hyvät kuulijat!

Näiden sota-aikojen kokemusten johdosta meillä on nyt yhteiskunta, joka pyrkii huolehtimaan kaikista vauvoista vaareihin. Olemme vaurastuneet ja pystyneet lisäämään yhteiskunnan tarjoamaa tukea ja velvoitteita, joiden lähtökohtainen ajatus on aina ollut heikommassa asemassa olevista huolehtiminen sekä heidän selvitymismahdollisuuksiensa turvaaminen. Se on vaatinut kovasti työtä. Se on vaatinut osallisuutta. Se on vaatinut päättäjiä eri aikakausina tekemään päätöksiä. On ollut parempia ja huonompia aikoja, mutta aina on selvitty. Kuten sodassa, taisteluveljiä ei jätetä periaatteella- yhteiskunnan tulisi toimia nyt samoin.

Arvoisat juhlavieraat!

Suomen itsenäisyyden satavuotisessa historiassa, yhteiskuntamme on uudessa murroksessa. Elämme aikaa, jossa keskuudessamme on enää noin 20 000 sotaveteraania. Sodankäyneitä, yhteiskunnan rakentajasukupolvea, heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Mutta paljon on jo heitä, joilla ei ole enää mitään yhteyttä sotaan. Ei kokemuksia iseiltä, äideiltä, mummoilta tai vaareilta. Kaikki historia on kirjallisen tai kerrotun, välillisen tiedon varassa. Tämä tulee muuttamaan tulevaisuuden asenteita, suhtautumista ja päätöksentekoa. Etääntyminen historiasta näkyy jo nyt. Poliittiselta kentältä on tullut esityksiä, että kouluissa ei tarvitsisi pakollista historiaa. Monia asioita pidetään itsestäänselvyyksinä. Odotamme, että yhteiskunta ottaa vastuun, unohtaen, että meillä kaikilla on oma vastuu, jossa yhteiskunnan tulisi olla tukena, ei kantajana.

Hyvinvointiyhteiskuntamme on asetettava uuden tarkastelun alle. Se tarkoittaa, että työhön on ryhdyttävä uudelleen. Se tarkoittaa, että yhteiskunnan tukirakenteita on käytävä läpi  ja pystyttävä tekemään rohkeita päätöksiä. Se tarkoittaa luopumista, mutta myös uudenlaista ajattelua toivosta ja mahdollisuuksista selviytyä. Valtio velkaantuu ja elämme ylivarojemme, rahoitamme yhteiskuntaa ja sen palveluita velkarahalla. Kuten seitsemänkymmentä vuotta sitten, olisi jokaisen kykenevän luovuttava ensiksi itsekkyydestä, kysyttävä, miten minä voisin olla hyödyksi ja aloitettava luopuminen omalta kohdalta yhteisen hyvän edistämiseksi.

On huomioitava, että yhteiskunnan haasteet ovat tänä päivänä moninaiset ja ongelmien ratkaisut vaativat laajojen kokonaisuuksien huomioimista. On osattava erottaa tärkeimmät asiat, joihin panostamme. Kaikille kaikkea ei enää toimi. Tukijärjestelmämme perustuu suurelta osin vastikettomiiin tukiin, joille yhteiskunta ei saa vastinetta. Osallistumisen velvoitteita tulisi lisätä niille, joilla on mahdollisuus toimia ja tehdä työtä. Kaikkia tarvitaan uuden rakentamisen talkoissa, jossa jokaisen on tiedostettava, että taloutemme on kestämättömällä pohjalla. Työssäkäyvien veronmaksajien taakkaa tulee keventää aktivoimalla ihmisiä pieneenkin työhön ja tekemään oma osuutensa. Etenkin passiivisten ihmisten aktivoinnilla on yhteiskuntaa eteenpäin vievä vaikutus monella osa-alueella, etenkin yleisessä hyvinvoinnissa.

On katsottava rohkeasti uusia malleja toimia. Ikääntyneiden määrä kasvaa ja heistä on huolehdittava. Olemme sen heille velkaa. Kansa jakautuu yhä syvemmin, yhdenvertaisuutta ei koeta ja tuloerot pyrkivät kasvamaan. Eriarvoisuuden koettelemus lietsoo vihapuhetta ja pahimmillaan se ilmenee myös tekoina. Imatran tapaus on yksi viime päivien surullinen esimerkki, jossa yksilölliset tragediaan päättyvät ratkaisut järkyttävät yleistä turvallisuuden tunnetta. Syrjäytyminen ja osattomuus ovat vaikeita yhteiskunnallisia haasteita, joihin ei enää kauniit juhlapuheet auta. Olemme tilanteessa, jossa on oikeasti mietittävä yhtäaikaisesti, mihin rahamme riittävät, mitkä ovat ensisijaiset ja tärkeimmät ylläpidettävät asiat ja missä menee yksilön oman henkilökohtaisen vastuun raja. Samalla on mietittävä, mitä seurauksia jatkuvilla hyvinvointiin liittyvillä leikkauksilla on? Avun saamisen vaikeus yhteiskunnassa on todellista ja ihmiset kokevat jäävänsä vielä enemmän yksin ongelmiensa kanssa ja samalla hyväosaisuuden ulkopuolelle. Kehää, jossa useat ongelmat kasaantuvat, on vaikea katkaista ja ulospääsy on näissä äärettömän vaikeaa. Huolestuttavaa on, että traagisiin tapahtumiin johtavat tilanteet näyttävät korostuvan nuorten miesten elämänhallinnassa. Viiteitä ja tietoa syrjäytymisen ongelmista on jo paljon, jonka johdosta sanoista olisi mentävä syvällisempiin yhteiskuntarakenteisiin ja miettiä, missä kohtaa olemme lähteneet tämän nykyisen suuntauksen vietäväksi ja mitkä vaikuttimet niihin matkan varrella ovat vaikuttaneet. Yksi viranomaistaho ei ratkaise ongelmia vaan vaaditaan yhteistä näkemystä ja konkreettista tekemistä. Siksi on tärkeää, että varsinkin yhteiskunnan päättäjät kokoavat rivinsä esimerkillisesti ja kuuntelevat ne signaalit, joita kansan riveistä huokuu. On uskallettava mennä eriarvoisuuden lähteille ja tehdä rohkeitakin ratkaisuja, olla rehellisiä asioiden edessä, puhua avoimesti, kuunnella myös se, mitä ei haluaisi kuulla ja puuttua ongelmiin, jotta saamme yhteisöllisyyttä sekä osallistumista lisättyä ja koottua voimamme taas yhteen. Nyt ei tarvita tahallaan väärinymmärtäjiä ja mielensäpahoittajia.

22.9.1944 kirjatun Suomen puolustusvoimain ylipäällikkö Marsalkka Mannerheimin päiväkäskystä:

”Sota, johon kansamme joutui kolme vuotta sitten ja jossa siltä osin on vaadittu mitä raskaimpia uhrauksia, on päättynyt 19.9.1944 solmittuun välirauhaan. Katkerien kokemusten jälkeen käsitämme, että tulevan elämämme edellytyksenä on saavuttaa pysyväiset ja luottamukselliset suhteet kaikkiin naapurikansoihin. Sota on Suomen kansaa kovasti koetellut. Mutta rakkautenne isiemme maahan, itsenäisyytemme ja vapauteemme ei ole koskaan tuntenut uhrauksien rajaa.”

Kiitän teitä urhoollisesti sotilaat. Te olette kokeneet paljon ja kestäneet paljon. Te olette empimättä olleet valmiit uhraamaan kaikkensa isänmaan eteen ja kestämään vaikeimmatkin koettelemukset. Miehekkään uskollisina isänmaan asialle te sankarillisella urheudella ja uhrimielellä suorittimeen kovia taisteluita ja nurkumatta kestitte vuosikausiksi pitkittyneen sodan ankarat ponnistukset. Te taistelitte puutteellisin asein ja vaatimattomin varustein voimakasta ja urhoollista vastustajaa vastaan.

Suomen armeijan komentajat, upseerit ja aliupseeri ja miehet. Teitä seuraa isänmaamme ikuinen kiitos ja ylipäällikkönne, vanhan soturin tinkimätön tunnustus. Lausun myös hartaan kiitoksen Suomen naiselle, joka uskollisesti, itseään säästämättä on velvollisuutensa täyttänyt. Kotirintama on vaatinut koko kansan äärimmäisiä ponnistuksia kaikilla työn ja elämän aloilla. Lannistumattomin voimin se on tehtävänsä suorittanut. Liikuttunein ja kiitollisin mielin ajattelen haavoittuneita ja varsinkin invalidejamme, joista monet koko elämänsä ajan joutuvat kantamaan raskasta kuormaa. Hartain mielin muistelen sankarivainajiamme, joiden valkeat ristit kirkkojemme kummulla kertovat niistä, jotka antoivat suurimman uhrin. Isänmaan nöyrä kiitos keventäkööt leskien ja orpojen taakkaa.

”Vakaa pyrkimyksemme olkoon rauhan toimin kohottaa maamme uuteen koko kansaamme kohdistuvaan kukoistukseen vilpittömissä ja ystävällisissä suhteissa naapurimaihin. Jumala teitä suojelkoon!”

Arvoisat Itsenäisyyspäivän juhlijat!

Meidän tulee löytää sama yhteinen tahtotila ja henki, uudessa ajassa niin, ettei meidän tarvitse kokea epävakauden mukanaan tuomia ikäviä asioita uudelleen. Toivottavasti lapsemme saavat lukea historiaa myös tulevaisuudessa, jotta edes jonkinlainen ymmärrys säilyisi keskuudessamme.

Tänään useissa kodeissa sytytetään kaksi kynttilää. Tämä Suomen itsenäisyyttä kuvaava ja mieliimme piirtynyt näkymä muistuttaa perinteestä, joka toivottavasti säilyy tulevaisuuden lapsillemme ja kulkee perintönä keskuudessamme. Perinne, joka pysäyttää meidät hiljentymään, muistamaan sodan ajan uhreja, arvostamaan Isänmaatamme, juuriamme, vapauttamme, vahvistamaan uskoamme sekä luomaan toivoa keskuuteemme.

Näillä sanoin haluan toivottaa teille kaikille mitä rauhaisinta Itsenäisyyspäivää!

Mira Nieminen

Share This